Ihanaa, kuinka päivät kääntyvät yöksi ja uudeksi päiväksi, viiikot uusiksi viikoiksi ja kohta, ihan kohta on rangaistus kärsitty. Uskomatonta, että olen vielä järjissäni ja hengissä. Itse asiassa henki pihisee paremmin kuin koskaan. Keuhkot oikein pullistuvat, kun vedän syvään henkeä ja myhäilen tyytyväisenä. I did it.

Mutta siskoseni, olisiko sinunkin jo aika ryhtyä tuumasta toimeen?

Oman kärsimykseni lisäksi kärsin jokaisen ystäväni puolesta, joka elää alistettuna naisena omassa suhteessaan. Olen aina ollut tällainen muiden kärsimysten kantaja - halunnut pelastaa maailman orvot ja kolmijalkaiset koirat - ja nyt haluan pelastaa kaikki naiset, jotka eivät saa olla naisia omassa kodissaan.

Toivon, että oma esimerkkini irtautumisesta antaa voimia niin rakkaille ystävilleni kuin muille tuntemattomillekin naisille, jotka eksyvät lukemaan blogiani. Kun olen juossut karkuun riittävän pitkälle, päässyt turvaan, julkaisen blogini tai kirjoitan kirjan tai keksin jonkun muun keinon, jolla pelastan naisen kerrallaan.

Voin nyt jo kertoa, miltä minusta tuntuu, kun vapaus häämöttää nurkan takana. Sinustakin voisi tuntua samalta, jos vain uskallat päästää irti.

Hengitän. Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen pystyn vetämään keuhkot täyteen happea ja laskemaan ilman rauhallisesti ulos. En luule tukehtuvani. Rintaan ei pistä. Sydän ei hakkaa.

Hymyilen. Yhtäkkiä maailma on täynnä ilon ja hymyn aiheita. Tuo pikkuinen sininen orvokki, joka puskee yksin sinnikkäänä asfaltin reunasta kaukana kukkapenkistä. Oravanpoikasen äidilleen antama suukko. Keltaisissa huomioliiveissään marssivat päiväkodin retkeläiset. Tuoreen leivän tuoksu. Pisamat nenän päällä.

Säteilen. Jokainen sen näkee. Kärsimyksestä on kuoriutunut uusi ihminen, ihana nainen, joka huomataan. Ovet avataan, istuinta tarjotaan, silmää isketään. Naiset kehuvat ja miehet kuolaavat. Iho voi paremmin, vatsa voi paremmin, pää voi paremmin. Minä voin paremmin.

Nautin. Uskallan sanoa sen ääneen - nautin saada olla nainen. Niin pitkään minut lytättiin maahan rumana, vanhana ja lihavana. Virheistäni muistettiin muistuttaa. Nyt olen saanut uhmakasta riemua treenaamisesta ja nautin, kun läski sulaa ja lihakset kasvavat. Vaihdan mammapikkarit pitsipöksyihin, trikoopaidat bilemekkoihin. Juon viiniä, humallun, tanssin ja heittäydyn hurmion vietäväksi. Koska mä voin.

En ole ikinä ollut mikään loppukirityyppi. Päinvastoin - tekisi mieli iskeä hanskat tiskiin siinä kohtaa, kun maali häämöttää. En osaa säästellä voimiani vaan painan täysillä, ja kun olen melkein perillä, voimat onkin jo käytetty.

Nyt kun iloista perhe-elämää saman katon alla on jäljellä reilu kuukausi - tarkemmin sanottuna 35 ihanaa päivää - meinaan räjähtää jo itsekin. Vituttaa suunnattomasti kaikki Diktaattorissa: miten se syö, miten se juo, miten se hengittää öisin samassa sängyssä. Niinpä, nukumme samassa hemmetin kalliissa vuoteessa, jonka vihdoin viimein raaskin viime kesänä ostaa. Siinä sitten yritän nukkua ihan toisella laidalla kaikki vaatteet päällä verkkareita ja huppareita myöten, etten vain anna vääriä signaaleja. Ja nyt se jää Diktaattorille.

Luulin olevani perusiloinen ja positiivinen nainen, joka ei niin vaan lannistu. Mutta pakko myöntää, että kyllä tämä syö naista. Huomaan olevani kireä ja kiukkuinen lapsillekin, syyttömille ressukoille, jotka yrittävät luovia kahden räjähtelevän vanhemman välillä. Itse en ole kuitenkaan ainakaan vielä hyppinyt seinille. Narulla sen sijaan hyppelen harva se ilta ja häivyn salille heti, kun lapset on laitettu nukkumaan, jotta pitkää iltaa olisi mahdollisimman vähän jäljellä.

On tässä kaikessa vitutuksessa siis hyvätkin puolensa. Kilot karisevat ja kohta sitä ollaan kesäkunnossa. Ei mikään huono homma sekään, kun ottaa huomioon facebookin parisuhdestatukseni. Kesä, hiekka, meri ja minä vapaana. Ou jeah!

Diktaattori ei ole kertaakaan kilahtanut eroprosessin aikana. Eikä varsinaisesti avioliitonkaan aikana, vaikka on kohti sitä itse itseään piiskannut. Kerrankin olin työkeikalla tekemässä omasta kodistamme juttua sisustuslehteen, kun yhtäkkiä ovi tempaistiin auki ja joku harppoi muutamalla raivoisalla loikalla yläkertaan ja makuuhuoneeseen. Luuli löytävänsä sieltä minut ja valokuvaajan jossain ihan muissa puuhissa ja oli oikeasti aivan ällistynyt, kun olinkin järjestelemässä nukkekodin kalusteita kuvauskuntoon ja kuvaaja jossain ihan muussa huoneessa kuvaamassa sitä. Selityksenä oli, että jotkut tärkeät paperit olivat unohtuneet kotiin, eikä hän koskaan myöntänyt totuutta. Ei ehkä edes itselleen.

Minua hävetti, nolotti - ja pelotti. Mitä jos olisimme kuvanneet juuri makuuhuonetta ja olisin asetellut tyynyjä sängylle ja oikonut päiväpeittoa? Diktaattorihan olisi salamannopeasti tehnyt siitä omat johtopäätöksensä - ne joita oli rakentanut mieleensä jo etukäteen ajaessaan paikalle. Mitä hän olisi tehnyt? Entä, jos olisin oikeasti ollut muhinoimassa? Olisiko meiltä molemmilta lähtenyt henki?

Olen elänyt yli kymmenen vuotta peläten joka päivä, että suututan Diktaattorin. Nyt pelkään, että joudun elämään loppuelämäni samassa kiirastulessa. Itseni puolesta en osaa edes pelätä, mutta lapsiani en halua yhdenkään raivoaan pidättelevän hullun lähelle.

Eilen nimittäin Diktaattori kilahti. Hänen meille muuttanut teinipoikansa oli pitänyt salaa kotibileet ja naapurit olivat siitä nyreissään. Vaikka homma oli mennyt nuorilla överiksi, ei se nyt maailmanloppu ollut. Mitään ei ollut hajonnut, eikä kodistamme edes pikavilaisulla huomannut, että siellä olisi biletetty. Diktaattori tietenkin löysi kaljaläikkiä terassin lattialta ja naarmun parketista, mutta hei oikeasti. Muurahainen on muurahainen ja elefantti elefantti. Asiat täytyy osata laittaa oikeaan mittasuhteeseen.

Diktaattori sai niin alkukantaisen raivokohtauksen, että perheen pienimmät lapset istuivat sohvannurkassa täristen ja uhoa täynnä oleva teinipoikakin myönsi jälkikäteen itkien pelkäävänsä isäänsä. Väkivallan uhka tuntui niin paksuna ilmassa, että hengittäminenkin oli vaikeaa. Minä suojelin leijonaemona pentujani ja laitoin Huvilaa&Huussia lujemmalle. Tyttö ei saanut yölläkään unta ja aamulla vielä vatsa oli niin kipeänä, että ilmoitin opettajalle tytön jäävän tänään kotiin. Sillä hetkellä ajattelin ensimmäisen kerran, että uskallanko antaa lapseni Diktaattorille ilman, että olen itse paikalla. Mitä jos hän kilahtaa silloin? Kuka suojelee pentujani?

Aamulla koputin varovasti teinipojan huoneeseen. Diktaattori oli jo lähtenyt - oli varmaan valvonut raivoenergioissaan koko yön ja näköjään luutunnut koko kämpän. Ainakin oli siistiä. Teini melkein vapisi vieläkin, ei uskaltanut aluksi edes katsoa silmiin. Mutta en minä raivoamaan tullut. Tulin selittämään, että isänsä purkaa pahaa oloaan ja eron aiheuttamaa tuskaansa nyt ihan väärään kohteeseen. Siinä me sitten halasimme ja itkimme molemmat, ihmeellistä Diktaattorin vallannappuloiden välistä yhteenkuuluvuutta tuntien. Ja kuinkas sitten kävikään? Tuleva entinen äitipuoli kuunteli, kun teinipoika katsoi rohkeasti silmiin ja sanoi, että kaikki kyllä järjestyy. Oli yhtäkkiä mies talossa. Salaliitto oli syntynyt. Hän lupasi raportoida ja soittaa heti, jos isänsä sekoaa ja lapset täytyy tulla hakemaan pois.

Toivottavasti ehdin ajoissa.

Diktaattori yrittää ottaa opikseen. Aluksi teki sen ehkä pelastaakseen liittomme, nyt toivottavasti pelastaakseen loppu elämänsä. Sillä meillä ei ole enää mitään pelastettavaa.

Sain kotitehtävän Diktaattorin terapeutilta. Hän sai nimittäin rutistettua potilaastaan irti yhden ainoan hetken, jolloin Diktaattori on omasta mielestään kokenut olleensa mustasukkainen viimeisen kahdentoista vuoden aikana. Siis ihan yhden kokonaisen kerran! Ja minä olen tuntenut sen mustasukkaisuuden ihollani, nahoissani, syyllistävän katseen syvällä sisälläni asti monta kertaa päivässä. Tuntuu että välillä taukoamatta. Niinpä minulle annettiin tehtäväksi kirjoittaa lista niistä kerroista, jolloin Diktaattori minun mielestäni on ollut mustasukkainen.

Tuli vähän pidempi lista. Ja nämä vain äkkiä heitettynä.

• Ajelen säärikarvoja tai muita ihokarvoja
• Laitan huulikiiltoa
• Käyn kuntosalilla
• Laihdutan
• Käyn kampaajalla
• Otan selfien
• Puen nätit vaatteet päälle
• Puen edes vähän siistimmät alusvaatteet
• Kaikki mitä kalenterissani lukee
• Puhun siskoni/jonkun ystäväni kanssa puhelimessa
• Ehdotan, että tapaisin jonkun ystäväni
• Tapaan ystäviäni tai siskoani/veljeäni
• Menen seminaariin tai koulutukseen, jossa ollaan yötä pois kotoa
• Menen työmatkalle
• Menen viinikerhoon (en ole moneen vuoteen päässyt ollenkaan)
• Menen reissuun ilman miestäni
• Televisiosta tulee leffa, jossa nainen pettää miestään
• Luen kirjaa tai lehteä, enkä mene mieheni viereen sohvalle katsomaan televisiota
• Jään valvomaan, kun mieheni menee nukkumaan
• Olen liian pitkään vessassa
• Kännykkäni piippaa
• Selaan facebookia tai kirjoitan postauksen joka ei miellytä tai tykkään jonkun miespuolisen postauksesta
• Minulla on miespuolisia työtuttuja
• Keskustelen jossain tilaisuudessa, jonne olemme yhdessä menneet, miespuolisen henkilön kanssa
• Tanssin vastaavassa tilaisuudessa naisporukalla

Nyt on kerrottu äidille. Ja isälle. Ja lapsille.

Äiti oli pahoillaan mutta ymmärtäväinen. Faija vitsaili humoristiseen tapaansa, että voisin alkaa vetämään erokursseja, kun noita erojakin on takana jo useampi. Hyvä faija! Ei pöllömpi idea.

Ja lapset. Olen ihan varma, että tyttäreni tiesi, oli pienessä kymmenvuotiaan päässään rakentanut jo selviytymisstrategian. Itselleen, pikkuveljelleen, äidilleen. Ja isälleen. Iloisena ja reippaana suunnitteli uutta elämää uudessa-vanhassa-kotikaupungissa.

Mutta se pikkuveli. Se kysyi ensimmäisenä: Eikö meillä ole sitten enää iskää? No tottakai on. Teillä on aina äiti ja iskä. Ja sitten alkoi pikkumiehen suupielet kääntyä alaspäin ja silmät kostua. Äidin sydän meinasi haljeta syyllisyydestä, jota Diktaattori nautiskellen lietsoi katseellaan pöydän toiselta puolelta. Surun syynä oli se, että pitää vaihtaa koulua. Ei auttanut selitys, että sieltä saa lisää kavereita ja että koulu on itse asiassa tuttu vaikka luokka on eri. Ei auttanut sekään, että nykyiset koulukaverit säilyvät isän luona ja niitä näkee lomilla ja viikonloppuina. 

Sillä kaikkein surkeinta oli se, että syksyllä tulevilla kolmasluokkalaisilla on HAMPURILAISPÄIVÄ. Sitä me itkettiin yhdessä lohduttomina - äiti helpotuksen kyyneleitä, pikkumies aidosti surren menetettyä herkkulupausta. Isosiskokin ihmetteli, että ei kai pelkkiä hamppareiden takia nyt kannata surra ja äiti tietenkin ehdotti, että pidetään oikein iso hampurilaispäivä keskenämme syksyllä. Se vähän helpotti.

Ja seuraavana päivänä lapset jo miettivät tulevaa. Tuleeko sulle sitten uusi mies? Ei tule, ei ainakaan nyt, ehkä joskus, jos sopiva löytyy. Ja lapsilla oli valmiina kriteerit sopivalle: Sillä täytyy olla koira tai ainakin sen täytyy tykätä koirista. Sen täytyy tankata äitin auto, koska äiti ei osaa tankata. Sen täytyy ostaa kaupasta aina Fazerin sinistä. Ja pikkumiehen mielestä sen pitäisi olla rikas, sillä pitäisi olla ainakin kolmetoista miljoonaa, joista se voisi antaa hänelle ainakin pari. Ei se raha kuulemma tärkeää ole, vaan se kaikki kiva mitä sillä voi ostaa.

Käviköhän tämä treffi-ilmoituksesta?

Ystäväni kysyi minulta silmät sinisen kirkkaina, miksi alunperin rakastuin Diktaattoriin? Oikein pelästyin. En osannut vastata, menin hämilleni, huitaisin kysymyksen pois ja jatkoin iloista rupattelua. Mutta sinnehän se jäi päähäni pyörimään.

Miksi rakastuin? Mihin rakastuin? Rakastuinko?

Samalla tulin peilanneeksi muitakin miessuhteitani, joita tähän ikään mennessä nyt on jokunen jo osunut kohdalle. Ainoa yhteinen nimittäjä niille kaikille on, että ne ovat päättyneet. Vedä siitä nyt sitten johtopäätöksiä.

Jouduin myös miettimään, mitä rakkaus oikein on? Näin yhtenä päivänä sellaisen 50 ja risat -pariskunnan, joka toisensa ohittaessaan tarrasi hellästi pikkurillillä toisen pikkurillistä kiinni ja päästi sen hitaasti irti - aivan kuin ei malttaisi irrottaa kosketusyhteyttä ollenkaan. Katselin sitä lumoutuneena. Se oli romanttisinta, mitä olen ikinä nähnyt! Kylmät väreet selässäni ja kaikki niskakarvat pystyssä huomasin kaipaavani, että joku joskus ei malttaisi päästää minun pikkurillistäni irti. Sellaista on rakkaus.

Minulle rakkaus merkitsee sitä, että asettaa toisen itsensä edelle. Jättää viimeisen suklaapalan, antaa paremman tyynyn. Pieniä tekoja joka päivä. Ei siksi, että niin on pakko tehdä, vaan siksi että niin haluaa tehdä. Arvaat varmaan, montako viimeistä suklaapalaa meillä on viime vuosina jätetty toiselle. Zero.

Ja kun oikein kaivelin sydäntäni, tajusin, että ehkä en koskaan edes rakastanut Diktaattoria. Rakastin sitä ajatusta, että joku on rakastunut minuun. Rakastin olla ihastuksen kohteena.

Ja kysymys kuuluu: entä rakastiko Diktaattori koskaan minua? Vai pelkkää ajatusta rakastumisesta? Tuliko rakastamisesta omistamista? Vai omistamisesta rakastamista?

Yhtä asiaa en ymmärrä. Miten tällainen vahva, itsenäinen, itsearvonsa tunteva nainen on suostunut elämään kuin burkha-siskonsa kaavuissaan? Enkä ole todellakaan ainoa. Olen puhunut erosta vain pienelle joukolle ystäviäni (sillä lapsethan eivät ressukat vieläkään tiedä mitään - tai ole tietävinään) ja silti joukosta on jo löytynyt monta muutakin burkhaa. Yhdellä kaavun lisäksi murhetta aiheuttaa alkoholi, toinen käytti henkisen väkivallan lisäksi myös fyysistä väkivaltaa. Ja kaikki nämä ulospäin hehkeitä ja voimakkaita naisia, joiden ei ikinä uskoisi sortuvan äijävallan alle.

Mutta enpä olisi uskonut itsestänikään. Tahtonainen, joka vapaaehtoisesti luovuttaa tahtonsa toiselle. Miksi? Miksi hitossa?

Haluaako voimakas nainen vierelleen vielä voimakkaamman miehen, jotta voi kuitenkin tuntea alkukantaista heikommuutta? Onko alistamisessa jotain kiihottavaa? (Jos vastaus olisi kyllä, luulisi seksielämän olleen yltiöpäisen huumaavaa - tai edes huumaavaa, tai edes jotain.)

Vai ovatko nämä pikku diktaattorit laskelmoivia nilkkejä, jotka pikku hiljaa manipuloivat vaimonsa uskomaan omaa elämänkatsomustaan? Ja saavat heidät pitämään epänormaaleja asioita ihan normaaleina. Kun tarpeeksi kauan pistelet itseäsi neulalla ihoon, kipuunkin turtuu. Ja mikä kauheinta - sitä alkaa kaipaamaan.

Lähdimme lasten kanssa pääsiäisen viettoon keskenämme, ihanaan pikkukaupunkiimme, ja jätimme Diktaattorin sinne omaan kotiinsa. Lapsille ei ole vieläkään kerrottu mitään, mutta jotain niidenkin pikku ihmisten täytyy tietää tai ainakin aavistaa. Kertaakaan äidiltä ei ole kysytty, miksi isä ei nykyään lähde viikonloppuisin mukaamme. Ei kertaakaan.

Saimme siskoni ja hänen tyttärensä kylään pariksi päiväksi luoksemme. Eikä siinä mennyt kuin kymmenen vuotta - ja yksi avioliitto. Sisko sanoi suoraan, ettei aikaisemmin ole tuntenut oloaan tervetulleeksi, eikä varmaan olekaan. Kukapa ystävistäni tai sukulaisistani olisi, kun Diktaattori on kaikella olemuksellaan saanut niin vieraani kuin itsenikin tuntemaan itsensä vähintäänkin perheonnen rikkojaksi.

Ja kuinka hauskaa meillä olikaan! Serkukset touhuilivat keskenään, askartelivat pääsiäisvitsoja ja juoksivat virpomassa pitkin kyliä. Ja me siskokset naurettiin, käveltiin, kokkailtiin ja juteltiin. Juteltiin ja juteltiin, niin kuin ei ikinä oltaisi saatu jutella.

Ja samalla kun nautin, teki mieli vilkaista vähän väliä olan yli. Kyttääkö joku? Jostain yritti huono omatunto iskeä kimppuun, vaikka istuin iltaa siskoni kanssa! Niin syvälle se syyllisyys on onnistuttu iskostamaan, etten varmaan ihan äkkiä siitä osaa päästää irti.

Ja kun sisko lähti kotimatkalle, tuli kohta viesti. Kiitos, että olet takaisin.

Takaisin tässä elämässä, josta en niin vain meinaakaan päästää irti!

No nyt romahti mehiläiskuningatar viikonlopun hyvistä fiiliksistä seinää päin, niin että märkä läiskä jäi vai jäljelle. Läts. Ettei elämä olisi pelkkää hypetystä.

Tulimme juuri lastenvalvojalta. Valvoin jo viime yön ja tunsin samalla, kuinka joku perhanan flunssavirus yrittää iskeä. Kuumeilin ja tärisin vilusta villasukat jalassa. Siinähän sitä oli otollinen hetki funtsailla samalla lastenvalvojalle menoa.

Aloitimme helpoimmasta päästä eli huoltajuudesta ja tapaamisista. Yhteishuoltajuus jatkuu kuten tähänkin asti, mutta lapset muuttavat asumaan äidilleen. Minusta tulee lähivanhempi, toiselle jää etävanhemmuus ja tapaamisoikeudet. Isän tapaamisoikeuksiin kirjattiin kolme viikonloppua kuukaudesta (olisi halunnut neljä, minä kaksi, kompromissiin päästiin ilman riitaa). Lisäksi kaikki koulujen lomat pääsiäisistä syyslomiin ja hiihtolomista joululomiin kirjattiin vuorovuosin toiselle. Isi saa kuitenkin isänpäivän ja äiti äitienpäivän. Aika herttaista, kai? Kesälomankin suostuin jakamaan puoliksi. Ihanahan se olisi, jos lapset ehtisivät lomalla nähdä serkkujaan ja mummoaan ja vaariaankin. Minä kun se painan kuitenkin töitä koko kesän.

Diktaattori yritti vielä eilen illalla, että kirjattaisiin sopimukseen viikko-viikko-systeemi, ja hän voisi hankkia toisen kodin meidän kotikaupungistamme - ja luistaa elatusmaksuista samalla. Mikä ahdistus pelkkä ajatuskin, että hän tulisi meidän vapauttamme kyttäämään ja kontrolloimaan. Enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että lapsille on hyväksi pakata kimpsunsa ja kampsunsa joka viikko ja vaihtaa kotia juuri, kun sinne on ehtinyt asettautua. Voin olla puolueellinen, mutta jotenkin uskon, että jokaisella ihmisellä - oli se sitten iso tai pieni - pitäisi olla yksi koti, yksi rauhan satama. Ja siellä toisessa voi sitten kyläillä.

En siis tosiaankaan lähtenyt suostumaan sellaiseen.

Mutta sitten päästiin mehevään aiheeseen, elatusmaksuihin. Diktaattori toi reteesti palkkakuittinsa, jossa nettotulo on kohtuullisen pieni, koska bruttotuloihin kuuluu hulppea työsuhdeasunto ja vielä hulppeampi työsuhdeauto. Omat epäsäännölliset ja pienet-olemattomat nettotuloni olivat hänen sanojensa mukaan suunnilleen samaa luokkaa. Yritykseni viimeisin tilinpäätös ei ole vielä valmistunut, joten mitään mustaa valkoisella en pystynyt esittämään.

Jotenkin lastenvalvojalle meni kaikki läpi. Diktaattori osasi taas hommansa. Oli rauhallinen ja sai lastenvalvojaeukon jopa flirttailemaan kanssaan. Minä hätäännyin ja yhtäkkiä kaikki tulos ulos. Kaikki ne itkemättömät itkut ja nielaissut vitutukset. Olin varmaan oikein järkevä ja vastuuntuntoinen äiti sillä hetkellä, kun räkä ja kyyneleet lensivät pitkin neuvotteluhuoneen pöytiä. Diktaattorilla kuluihin laskettiin siis autot ja asunnot, minun täytyy kuitenkin töissä välttämätön autoni maksaa itse, eikä niitä hyväksytä kuluiksi. Asuntokin on kuulemma liian kallis. Diktaattorin kilometrikorvauksia ei huomioida, minulla ne ovat tuloa, koska niitä on kuulemma suhteessa niin paljon. Kai niitä on suhteessa paljon, jos palkka on perkeleen pieni!

No miten meni noin niinku omasta mielestä? Päin helvettiä. Allekirjoitin tapaamis- ja huoltajuussopimuksen, mutta en elatusmaksuja. Laskekoon joku asiantunteva summat kohdilleen, kun tilinpäätös valmistuu. Siihen mennessä elän niin kuin Diktaattorille autossa paluumatkalla sanoin: "Mieluummin köyhä ja onnellinen, kuin jatkan tätä paskaa."

Viime viikkoina olen ollut poikkeuksellisen paljon pois kotoa. Niputtanut parit työpäivät yhteen ja jäänyt yksin yöksi ihanaan kotiini toiselle paikkakunnalle. Toisessa päässähän sitä ei tietenkään ole katsottu hyvällä - ties mitä riettauksia keksin yksinäni keskellä talvea kesäkaupungissa, jossa voit heittää tunnin kävelylenkin törmäämättä yhteenkään ihmiseen. (Lempipuuhaani on laittaa radio täysille ja tanssia kuin mielipuoli ympäri kämppää. Aika hurjaa, eikö.) Kun olen palannut näiltä omilta päiviltäni takaisin yhteiseen kotiimme, ryhtini on lytistynyt sentti sentiltä sitä mukaan kun auton mittariin on tullut kilsoja. Ja se ahdistus rinnassa! Sitä ei saa hengittämällä avattua, se sattuu ihan oikeasti.

Mutta vastapainoksi ajomatkalla kohti rakasta kotikaupunkiani olen ollut tikahtumaisillani johonkin ihmeelliseen tunteeseen. Radiota isommalle, muuvit mukaan, selkä niin suorana että nikamat paukkuu. Ensin luulin, että se on onnea. Tai helpotusta. Tai huojentuneisuuutta. Mutta sehän on vapauden valtava fiilis! Kun vankilan ovi avataan ja sinulle annetaan avain ja lupa päättää itse, palaatko kaltereiden taakse vai lähdetkö eteenpäin.

Yhtäkkiä voinkin koulutuspäivän jälkeen mennä joenrantaan kävelylle, poiketa kauppahalliinkin, sopia lounastreffit vanhan tutun kanssa, lähteä perjantai-illaksi toiseen kaupunkiin tapaamaan ihania ystäviäni, jotka ennen kuuluivat Diktaattorin kiellettyjen listalle. Huumaavaa! 

Ja kaikki näkevät sen. Olen uusi varmuus käsissäni sopinut osallistumisista sellaisiin tilaisuuksiin, jotka minulle ovat tärkeitä, mutta jotka Diktaattorin mielestä olisivat vain tekosyy olla pois kotoa. Tavannut uusia ihmisiä, törmännyt tuttuihin. Ja kaikki ihmettelevät, miten näytän niin energiseltä ja säteilevältä. Minähän sädehdin uutta vapauttani, hartioilta pois heitettyä perkeleen viittaa, sydämen ruttuiseksi kutistanutta tuskaa, joka vihdoinkin on poissa.

Ja yhtäkkiä kaikki ne komeimmat miehet haluavat istuutua minun viereeni, olin sitten krapulassa junassa tai pyntättynä illallisilla. Yhtäkkiä minä olenkin kiinnostava ja ihana. Tihkun jotain ihmeellistä venushormonia, joka saa miehet hurisemaan kuin hunajan ympärillä ja naiset kehumaan hehkuvaa olemustani. Otan kehut onnellisena vastaan ja nautin mehiläiskuningattaren roolista huomion keskipisteenä täysin siemauksin. Hörpin uutta ihmeellistä vapauttani kuin harvinaisen kallista sherryä - pikku suullinen kerrallaan.

Itsetunto alkaa ainakin kohta olla kohdillaan :)