Tajusin juuri tänään, mitä olen ollut tekemässä viime kesästä lähtien. Saattohoitoa. Olen toiminut jotenkin alitajuntaisesti kohti lopullista irtautumista, mutta kilttinä tyttönä en voi jättää edes Diktaattoria oman onnensa nojaan. Niinpä olen rakentanut perheellemme toisen kodin toiseen kaupunkiin. Siellä se on valmiina - juuri sinne valitut mööpelit, puolet lasten leluista, haarukat ja veitset lokeroissaan, ne vähemmän käytetyt lautaset ja kahvikupit hyllyillään. Ne kivemmät jätin toiseen kotiimme, sinne minun sydämeni kotiin, ihanaan kakkoskotiimme meren rannalle. Ja kun vaivihkaa kysäisin Siltä, miten hän on uuteen kotiimme kotiutunut, hän vastasi että kaikista asunnoistamme se on ensimmäinen, joka tuntuu kodilta. Meni siis ihan niinkuin pitikin.

Nyt Diktaattorilla on sitten kaikki valmiina uudelle hallituskaudelle. Ihan kuin minä en olisi siellä ikinä ollutkaan - livahdan takaovesta ulos kuin hyvä haltijatar. Vaikka kuinka viha, inho ja vitutus nostaa päätään, jossain sisälläni toivon Sille kaikkea hyvää matkaansa. Onhan Se kuitenkin lapsieni isä ja heille tosi tärkeä.

Olen jo monta vuotta leikitellyt ajatuksella, joka kohta on totta (sen on pakko olla). Olen niin nähnyt itseni ja lapsemme elämässä seesteistä ja ihanaa elämää keskenämme, kaupungissa jota me kaikki kolme rakastamme, jonka me tunnemme kodiksemme. Mutta en ole keksinyt millä sen neljännen pyörän saisi pois kuvioista. Kaikkea kyllä olen mielikuvituksissani kehitellyt. Toivonut, että joltain omalta reissultaan se löytäisi elämänsä rakkauden ja jättäisi meidät. Lotonnut, jotta taloudellinen riippuvaisuus ei olisi ollut niin perhananmoista kuin pitkään oli (vaan eipä ole enää!). Mustimmillani olen toivonut, että auto ei vain ajaisi enää koskaan pihaan, jäisi tulematta kokonaan.

Mielikuvitukseni auvoinen leffa on aina räpsähtänyt poikki siinä kohtaa, kun olen yrittänyt kuvitella Diktaattorin asumaan jonnekin. Johonkin kaupunkiin, johonkin asuntoon, jonne lapseni kirmaavat viikonloppujaan viettämään. Räts. En millään ole osannut kuvitella Diktaattoria - enkä lapsiani - Vantaan lähiöön tai Keravan rivariin, tuntemattomien ihmisten keskelle, tuntemattomiin nurkkiin. Mutta enää ei tarvitsekaan! Uusi koti on nyt rakennettu, kaverit hankittu, mattojen alle aseteltu liukuesteet. Siinä se on sinulle tarjottimella, ota Diktaattori, ja anna mun mennä, päästä mut pois, vaikka sattuu.