Kun on yli kymmenen vuotta varonut jokaista sanomistaan, sitä alkaa tulla aika taitavaksi sepustajaksi. Vaaralliseksi valehtelijaksi, joka ei kohta itsekään muista, millaisen totuuden on mistäkin asiasta muokannut.

Valehteleminen on ollut suojakeino. Suojautuminen suuttumista, ärsyyntymistä, kiehahtamista, vihaa vastaan. Se on myös aikamoista ennakoimista ja mielialojen tulkintaa. H-hetkien odottamista. Nyt minä isken, heitän ohimennen jonkin tulevan menon, jonne voisin mennä, jos mitenkään sopisi (ja olen jo ilmoittautunut sinne kolme viikkoa sitten). Enhän minä muuten, mutta jonkun työkaveri sairastui ja siltä jäi yksi paikka yli ja saisin ilmaiseksi koko seminaarin. Ja olisi siitä varmasti hyötyäkin.

Sitä valehtelee ja peittelee jälkiään kuin pahainen pettäjä. Pikkuhiljaa alkaa myös itse tuntea syyllisyyttä - eikö ole hullua! Kun poistelee vähänkin epäilyttäviä hymiöviestejä vähänkin epäilyttäviltä lähettäjiltä, alkaa itsekin uskoa olleensa vähintään uskoton. 

Mutta nyt tiedän enemmän: Mustasukkaisuus on sairaalloista silloin, kun aletaan penkoa puolison tavaroita, lukea tekstiviestejä, ja muutenkin epäillä kaikkea mitä puoliso tekee. Mustasukkainen osapuoli uskoo jatkuvasti löytävänsä merkkejä puolisonsa uskottomuudesta. Sairaalloisen mustasukkainen ihminen ajattelee, että hänellä on valtaa kontrolloida puolisonsa liikkumista, yhteydenpitoa ja niin edelleen. Loppujen lopuksi mustasukkaisuus kaventaa ratkaisevasti suhteen elinpiiriä ja tarkoittaa usein lopun alkua.