12516473_10209326530989004_1578777275_n.

Viime viikkoina olen ollut poikkeuksellisen paljon pois kotoa. Niputtanut parit työpäivät yhteen ja jäänyt yksin yöksi ihanaan kotiini toiselle paikkakunnalle. Toisessa päässähän sitä ei tietenkään ole katsottu hyvällä - ties mitä riettauksia keksin yksinäni keskellä talvea kesäkaupungissa, jossa voit heittää tunnin kävelylenkin törmäämättä yhteenkään ihmiseen. (Lempipuuhaani on laittaa radio täysille ja tanssia kuin mielipuoli ympäri kämppää. Aika hurjaa, eikö.) Kun olen palannut näiltä omilta päiviltäni takaisin yhteiseen kotiimme, ryhtini on lytistynyt sentti sentiltä sitä mukaan kun auton mittariin on tullut kilsoja. Ja se ahdistus rinnassa! Sitä ei saa hengittämällä avattua, se sattuu ihan oikeasti.

Mutta vastapainoksi ajomatkalla kohti rakasta kotikaupunkiani olen ollut tikahtumaisillani johonkin ihmeelliseen tunteeseen. Radiota isommalle, muuvit mukaan, selkä niin suorana että nikamat paukkuu. Ensin luulin, että se on onnea. Tai helpotusta. Tai huojentuneisuuutta. Mutta sehän on vapauden valtava fiilis! Kun vankilan ovi avataan ja sinulle annetaan avain ja lupa päättää itse, palaatko kaltereiden taakse vai lähdetkö eteenpäin.

Yhtäkkiä voinkin koulutuspäivän jälkeen mennä joenrantaan kävelylle, poiketa kauppahalliinkin, sopia lounastreffit vanhan tutun kanssa, lähteä perjantai-illaksi toiseen kaupunkiin tapaamaan ihania ystäviäni, jotka ennen kuuluivat Diktaattorin kiellettyjen listalle. Huumaavaa! 

Ja kaikki näkevät sen. Olen uusi varmuus käsissäni sopinut osallistumisista sellaisiin tilaisuuksiin, jotka minulle ovat tärkeitä, mutta jotka Diktaattorin mielestä olisivat vain tekosyy olla pois kotoa. Tavannut uusia ihmisiä, törmännyt tuttuihin. Ja kaikki ihmettelevät, miten näytän niin energiseltä ja säteilevältä. Minähän sädehdin uutta vapauttani, hartioilta pois heitettyä perkeleen viittaa, sydämen ruttuiseksi kutistanutta tuskaa, joka vihdoinkin on poissa.

Ja yhtäkkiä kaikki ne komeimmat miehet haluavat istuutua minun viereeni, olin sitten krapulassa junassa tai pyntättynä illallisilla. Yhtäkkiä minä olenkin kiinnostava ja ihana. Tihkun jotain ihmeellistä venushormonia, joka saa miehet hurisemaan kuin hunajan ympärillä ja naiset kehumaan hehkuvaa olemustani. Otan kehut onnellisena vastaan ja nautin mehiläiskuningattaren roolista huomion keskipisteenä täysin siemauksin. Hörpin uutta ihmeellistä vapauttani kuin harvinaisen kallista sherryä - pikku suullinen kerrallaan.

Itsetunto alkaa ainakin kohta olla kohdillaan :)