Lähdimme lasten kanssa pääsiäisen viettoon keskenämme, ihanaan pikkukaupunkiimme, ja jätimme Diktaattorin sinne omaan kotiinsa. Lapsille ei ole vieläkään kerrottu mitään, mutta jotain niidenkin pikku ihmisten täytyy tietää tai ainakin aavistaa. Kertaakaan äidiltä ei ole kysytty, miksi isä ei nykyään lähde viikonloppuisin mukaamme. Ei kertaakaan.

Saimme siskoni ja hänen tyttärensä kylään pariksi päiväksi luoksemme. Eikä siinä mennyt kuin kymmenen vuotta - ja yksi avioliitto. Sisko sanoi suoraan, ettei aikaisemmin ole tuntenut oloaan tervetulleeksi, eikä varmaan olekaan. Kukapa ystävistäni tai sukulaisistani olisi, kun Diktaattori on kaikella olemuksellaan saanut niin vieraani kuin itsenikin tuntemaan itsensä vähintäänkin perheonnen rikkojaksi.

Ja kuinka hauskaa meillä olikaan! Serkukset touhuilivat keskenään, askartelivat pääsiäisvitsoja ja juoksivat virpomassa pitkin kyliä. Ja me siskokset naurettiin, käveltiin, kokkailtiin ja juteltiin. Juteltiin ja juteltiin, niin kuin ei ikinä oltaisi saatu jutella.

Ja samalla kun nautin, teki mieli vilkaista vähän väliä olan yli. Kyttääkö joku? Jostain yritti huono omatunto iskeä kimppuun, vaikka istuin iltaa siskoni kanssa! Niin syvälle se syyllisyys on onnistuttu iskostamaan, etten varmaan ihan äkkiä siitä osaa päästää irti.

Ja kun sisko lähti kotimatkalle, tuli kohta viesti. Kiitos, että olet takaisin.

Takaisin tässä elämässä, josta en niin vain meinaakaan päästää irti!