Diktaattori ei ole kertaakaan kilahtanut eroprosessin aikana. Eikä varsinaisesti avioliitonkaan aikana, vaikka on kohti sitä itse itseään piiskannut. Kerrankin olin työkeikalla tekemässä omasta kodistamme juttua sisustuslehteen, kun yhtäkkiä ovi tempaistiin auki ja joku harppoi muutamalla raivoisalla loikalla yläkertaan ja makuuhuoneeseen. Luuli löytävänsä sieltä minut ja valokuvaajan jossain ihan muissa puuhissa ja oli oikeasti aivan ällistynyt, kun olinkin järjestelemässä nukkekodin kalusteita kuvauskuntoon ja kuvaaja jossain ihan muussa huoneessa kuvaamassa sitä. Selityksenä oli, että jotkut tärkeät paperit olivat unohtuneet kotiin, eikä hän koskaan myöntänyt totuutta. Ei ehkä edes itselleen.

Minua hävetti, nolotti - ja pelotti. Mitä jos olisimme kuvanneet juuri makuuhuonetta ja olisin asetellut tyynyjä sängylle ja oikonut päiväpeittoa? Diktaattorihan olisi salamannopeasti tehnyt siitä omat johtopäätöksensä - ne joita oli rakentanut mieleensä jo etukäteen ajaessaan paikalle. Mitä hän olisi tehnyt? Entä, jos olisin oikeasti ollut muhinoimassa? Olisiko meiltä molemmilta lähtenyt henki?

Olen elänyt yli kymmenen vuotta peläten joka päivä, että suututan Diktaattorin. Nyt pelkään, että joudun elämään loppuelämäni samassa kiirastulessa. Itseni puolesta en osaa edes pelätä, mutta lapsiani en halua yhdenkään raivoaan pidättelevän hullun lähelle.

Eilen nimittäin Diktaattori kilahti. Hänen meille muuttanut teinipoikansa oli pitänyt salaa kotibileet ja naapurit olivat siitä nyreissään. Vaikka homma oli mennyt nuorilla överiksi, ei se nyt maailmanloppu ollut. Mitään ei ollut hajonnut, eikä kodistamme edes pikavilaisulla huomannut, että siellä olisi biletetty. Diktaattori tietenkin löysi kaljaläikkiä terassin lattialta ja naarmun parketista, mutta hei oikeasti. Muurahainen on muurahainen ja elefantti elefantti. Asiat täytyy osata laittaa oikeaan mittasuhteeseen.

Diktaattori sai niin alkukantaisen raivokohtauksen, että perheen pienimmät lapset istuivat sohvannurkassa täristen ja uhoa täynnä oleva teinipoikakin myönsi jälkikäteen itkien pelkäävänsä isäänsä. Väkivallan uhka tuntui niin paksuna ilmassa, että hengittäminenkin oli vaikeaa. Minä suojelin leijonaemona pentujani ja laitoin Huvilaa&Huussia lujemmalle. Tyttö ei saanut yölläkään unta ja aamulla vielä vatsa oli niin kipeänä, että ilmoitin opettajalle tytön jäävän tänään kotiin. Sillä hetkellä ajattelin ensimmäisen kerran, että uskallanko antaa lapseni Diktaattorille ilman, että olen itse paikalla. Mitä jos hän kilahtaa silloin? Kuka suojelee pentujani?

Aamulla koputin varovasti teinipojan huoneeseen. Diktaattori oli jo lähtenyt - oli varmaan valvonut raivoenergioissaan koko yön ja näköjään luutunnut koko kämpän. Ainakin oli siistiä. Teini melkein vapisi vieläkin, ei uskaltanut aluksi edes katsoa silmiin. Mutta en minä raivoamaan tullut. Tulin selittämään, että isänsä purkaa pahaa oloaan ja eron aiheuttamaa tuskaansa nyt ihan väärään kohteeseen. Siinä me sitten halasimme ja itkimme molemmat, ihmeellistä Diktaattorin vallannappuloiden välistä yhteenkuuluvuutta tuntien. Ja kuinkas sitten kävikään? Tuleva entinen äitipuoli kuunteli, kun teinipoika katsoi rohkeasti silmiin ja sanoi, että kaikki kyllä järjestyy. Oli yhtäkkiä mies talossa. Salaliitto oli syntynyt. Hän lupasi raportoida ja soittaa heti, jos isänsä sekoaa ja lapset täytyy tulla hakemaan pois.

Toivottavasti ehdin ajoissa.