Kirjoitan tätä blogia salanimellä. Olen tallentanut kaikki blogiin liittyvät tausta-aineistot ja kuvat niin ihmeellisesti nimettyihin kansioihin, etten varmaan koskaan löydä niitä kaikkia. Kirjaudun taatusti ulos blogista joka kerta enkä koskaan, en koskaan jaa blogin tekstiä facebook-sivullani, instassa tai twitterissä tai tykkää julkisesti sen artikkeleista. Jos tiedät kuka olen, toivon, ettet sinäkään tekisi niin.

Blogi toimii minulle terapiana, pitää minut järjissäni. Ja toivottavasti auttaa joskus jotain toistakin ottamaan ensimmäisen askeleen kohti irtautumista. Sillä minä tulen kertomaan sinulle, mitä tapahtuu, kun päättää irtautua suhteesta, joka myrkyttää koko elämän. Suhteesta, jossa toinen osapuoli on niin sairaalloisen mustasukkainen, että kontrolloi omistus- ja vallanhimoissaan kaikkea tekemistäsi. Jokaikistä ihmissuhdettasi lapsista anoppiin, ystävistä työkavereihin. Jokaista menoa, jokaista vaatekappaletta, jokaista huulikiillon sipaisua katkerille huulillesi. 

Tämän blogin on myös tarkoitus toimia omana vahvistajanani, tuuppia minua eteenpäin silloinkin, kun meinaan kaatua samaan helppoon luovuttamisen kuoppaan. Sillä mikä olisi helpompaa kuin jatkaa samaa flegmaattista toisen kontrolloimaa elämää, pitää lapset samassa tutussa koulussa, istua samaan joulupöytään vuodesta toiseen. Kirjoitan siksi, etten unohda. Haluan muistaa jokaisen henkisen väkivallan iskun niin kirkkaana ja satuttavana, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Voin vain päästää irti.