Jonkun kirkollisen tarinan - ja usean maalauksen - mukaan pelikaaniemo ruokkii poikasiaan sydänverellään, kun muuta safkaa ei ollut tarjolla. Voi meitä äitejä! Sitähän antaisi vaikka hiukset päästään toiselle tyynyksi ja silti jäisi miettimään, pistelevätköhän ne tyynyliinan läpi.

Vaikeinta tässä irtautumisprosessissa on kaikki, mikä liittyy lapsiin. Miten kerrotaan lapsille ensinnäkin, että perhe ei ole enää perhe, vaan on vähän niinkuin kaksi perhettä: äiti ja lapset ja isä ja viikonloppulapset. Olen jo elänyt kymmenet kerrat läpi sen tuskan ja kuivannut mielessäni ne kyyneleet, jotka h-hetkellä väistämättä ovat edessä. Mikä kauhea äiti minä olen, kun aiheutan lapsilleni tuollaisen määrän surua? Mutta jossain sisälläni tiedän silti tekeväni oikein. Kuka äiti haluaa antaa omille lapsilleen kuvan tällaisesta kieroutuneesta parisuhteesta, jossa eletään jatkuvassa pelossa ja valheessa?

Yritän myös muistaa, että kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin. Ja onhan näitä muitakin: mikä ei tapa, se vahvistaa. Perkele, mä olen kohta vahva!

Toistaiseksi olemme jossain ihmeellisessä välitilassa, jossa päätökset on tehty, mutta toinen osapuoli alkaa nyt vetää takaisin. Diktaattori on vaihtanut koiranpentuilmeen, tuo kukkia, ostaa suklaata, vie lapsia laskettelemaan. Puhuu, että kyllä se kipinä vielä löytyy. Kipinä? Mikä ihmeen kipinä? Sekö joka aluksi roihusi niin kuumana, että järkikin suli? Olisikohan se vuosien varrella tallautunut ja hajonnut niin kuin rakkauskin - ensin kimpaleiksi, sitten murusiksi ja lopulta niin hentoisiksi tomuhiukkasiksi, että tuuli vei ne menneessään. Ajat sitten.