En ole ikinä ollut mikään loppukirityyppi. Päinvastoin - tekisi mieli iskeä hanskat tiskiin siinä kohtaa, kun maali häämöttää. En osaa säästellä voimiani vaan painan täysillä, ja kun olen melkein perillä, voimat onkin jo käytetty.

Nyt kun iloista perhe-elämää saman katon alla on jäljellä reilu kuukausi - tarkemmin sanottuna 35 ihanaa päivää - meinaan räjähtää jo itsekin. Vituttaa suunnattomasti kaikki Diktaattorissa: miten se syö, miten se juo, miten se hengittää öisin samassa sängyssä. Niinpä, nukumme samassa hemmetin kalliissa vuoteessa, jonka vihdoin viimein raaskin viime kesänä ostaa. Siinä sitten yritän nukkua ihan toisella laidalla kaikki vaatteet päällä verkkareita ja huppareita myöten, etten vain anna vääriä signaaleja. Ja nyt se jää Diktaattorille.

Luulin olevani perusiloinen ja positiivinen nainen, joka ei niin vaan lannistu. Mutta pakko myöntää, että kyllä tämä syö naista. Huomaan olevani kireä ja kiukkuinen lapsillekin, syyttömille ressukoille, jotka yrittävät luovia kahden räjähtelevän vanhemman välillä. Itse en ole kuitenkaan ainakaan vielä hyppinyt seinille. Narulla sen sijaan hyppelen harva se ilta ja häivyn salille heti, kun lapset on laitettu nukkumaan, jotta pitkää iltaa olisi mahdollisimman vähän jäljellä.

On tässä kaikessa vitutuksessa siis hyvätkin puolensa. Kilot karisevat ja kohta sitä ollaan kesäkunnossa. Ei mikään huono homma sekään, kun ottaa huomioon facebookin parisuhdestatukseni. Kesä, hiekka, meri ja minä vapaana. Ou jeah!