Ystäväni kysyi minulta silmät sinisen kirkkaina, miksi alunperin rakastuin Diktaattoriin? Oikein pelästyin. En osannut vastata, menin hämilleni, huitaisin kysymyksen pois ja jatkoin iloista rupattelua. Mutta sinnehän se jäi päähäni pyörimään.

Miksi rakastuin? Mihin rakastuin? Rakastuinko?

Samalla tulin peilanneeksi muitakin miessuhteitani, joita tähän ikään mennessä nyt on jokunen jo osunut kohdalle. Ainoa yhteinen nimittäjä niille kaikille on, että ne ovat päättyneet. Vedä siitä nyt sitten johtopäätöksiä.

Jouduin myös miettimään, mitä rakkaus oikein on? Näin yhtenä päivänä sellaisen 50 ja risat -pariskunnan, joka toisensa ohittaessaan tarrasi hellästi pikkurillillä toisen pikkurillistä kiinni ja päästi sen hitaasti irti - aivan kuin ei malttaisi irrottaa kosketusyhteyttä ollenkaan. Katselin sitä lumoutuneena. Se oli romanttisinta, mitä olen ikinä nähnyt! Kylmät väreet selässäni ja kaikki niskakarvat pystyssä huomasin kaipaavani, että joku joskus ei malttaisi päästää minun pikkurillistäni irti. Sellaista on rakkaus.

Minulle rakkaus merkitsee sitä, että asettaa toisen itsensä edelle. Jättää viimeisen suklaapalan, antaa paremman tyynyn. Pieniä tekoja joka päivä. Ei siksi, että niin on pakko tehdä, vaan siksi että niin haluaa tehdä. Arvaat varmaan, montako viimeistä suklaapalaa meillä on viime vuosina jätetty toiselle. Zero.

Ja kun oikein kaivelin sydäntäni, tajusin, että ehkä en koskaan edes rakastanut Diktaattoria. Rakastin sitä ajatusta, että joku on rakastunut minuun. Rakastin olla ihastuksen kohteena.

Ja kysymys kuuluu: entä rakastiko Diktaattori koskaan minua? Vai pelkkää ajatusta rakastumisesta? Tuliko rakastamisesta omistamista? Vai omistamisesta rakastamista?