Luin jostain napakan kirjoituksen (jota en nyt mistään tietenkään löydä), jossa kritisoitiin isoa A:ta, avioliittoa, kieroutuneena instituutiona. Oli suhde kuinka paska tahansa, siinähän pysyt, koska niin on tullut luvattua. Ja vielä Jumalan edessä.

Olisihan se ihanaa, jos meistä jokainen osaisi katsoa tulevaisuuteen ja ennustaa, millaiseksi helvetiksi liitto voi muodostua. Ehkä papin pitäisikin teettää työmarkkinoilta tutut soveltuvuustestit ennen aamenta, jotta pahimmat epäonnistujat saataisiin karsittua. Sitä ei nimittäin itse rakastumisen huumassaan osaa erottaa, mikä on tervettä ja mikä ei. Ja missä se raja avioliitossa kulkee? Kuinka paljon pitää ottaa vastaan, ennen kuin lupauksia saa rikkoa? 

Se mikä suhteen alussa tuntui imartelevalta huomiolta, alkoi jossain vaiheessa muuttua ahdistavaksi tunkeiluksi. Jos isossa talossa ei ollut näköetäisyydellä, heti kuului sohvalta Missä sä oot? Mitä sä teet? Lopulta vessa oli ainoa paikka, missä sai olla rauhassa - ja sielläkin oven takana kuuului edestakaisin hermostuneet askeleet, sillä minuahan ei voinut siellä kontrolloida. Nykyään nappasenkin yleensä kännykän mukaan ja pidän pitkiä istuntoja piristäen itseäni kavereiden fb-päivityksillä. Tykätä en uskalla, etten jää kiinni mokomastakin puuhasta.

Päivän pahin hetki on kuitenkin nukkumaan meneminen. Yritän vetkutella ja viivytellä sitä vessaistuntojen lisäksi lasten reppujen pakkaamisella, jalkojen rasvaamisella, puurokattilan tiskaamisella - mutta siellä se pyörii hereillä. Jos en anna, äänekäs selänkääntö ja viikon raastava murjotus. Jos annan, itken sisäänpäin, kuuntelen kuorsausta, kärsin kivut, eikä tunnelma ole lähipäivinä yhtään rakkauden täyttämämpi. Henkinen painostus seksiin on kuin stiletti kurkulla - mutta vain minä näen sen. Ja taas mietin: miten sellaisesta voi syyttää, mikä on vain oman pään sisällä?